Arjen Vaaka tai keikkuva vene
Kupit menee kyllä helposti nurin. Varsinkin tässä yhtälössä.
1 murkkuikänen +
1 käytöshäiriöinen esimurkku +
1 uhmaikänen +
uusio perhe+
miehen yksi oma ja kaksi liiton kautta =
Täydellinen kaaos (onneksi vain hetkittäin)
Eilen taas oli se hetki viikosta.
Poika on nyt pitkään ärsyttänyt käytöksellään, puuttuen ihan jokaisen käytökseen, paitsi omaansa. Kukaan toinen ei saa sitä mitä hän itse ei saa, eikä ole väliä onko toinen sen kahdeksan vuotta nuorempi vai ei. Kaikki pitäisi jakaa täydellisen tasan. Mun pitäs välillä jopa kuoria sen perunatkin, kun teen niin pienemmällekkin.
Toki, on pojalla ihan asia kommenttejakin. Onhan se tosi, että isä antaa helposti periksi tolle omalle biologiselle pienimmälle, kuin noille kahdelle isommalle. Sit välillä mun on puututtava siihe. Ikävä kyllä siinä sen hetkisessä tilanteessa.
Kaikki taas veti omaa korttaan kekoon ja lopulta oli nokkapokka miehen kanssa. Molemmat anto taas tulla täyslaidalta. Mies veti sen matrryyri kortin, minkä se useesti tekee. Osaan kyl jo vastata siihen ja kysymykseen ”koska muka on käynyt näin” ei tuukkaan vastausta, koska sitä ei ole tapahtunut.
No, saatiin taas sanottua omat asiamme. Yön nukuin niin lähellä laitaa, kun vaan pystyin, mutta aamulla mies anto suukon niinkun aina ennenkin ja lähti töihin. Aamusta sitten tuli viesti joka alko sanoilla … huomenta muru 🙂
Siis oikeesti, pitääkö sitä välillä vaan ottaa yhteen, tuoda ne ärsytykset esiin ja sitten taas muistetaan, että se toinen on kuitenkin se tärkeä. En muista koska viimeeksi tuo muru sana on meidän keskusteluissa esiintynyt. Tuli taas hyvä mieli.
Kyllä pitäs useemmin muistaa kiittää, sanoa, että arvostaa. Varsinkin tässä perheessä. Kun pojan käytös muistuttaa täysin adhd-lapsen käytöstä, on kuljettu pitkä matka.
Sitä ärsyttävää kyätöstä ja jankkaamista, koko aikasta metelöintiä, auktoriteettien kyseenalaistamista jne.
Tässä tapahtukin yks tosi järkky juttu. Ja tietty just silloin, kun olin yksin lasten kanssa kotona. Nuorimmaisen kanssa oltiin pihalla, sinne asti sitten kuulin hirveetä huutoa sisältä. Juoksin sisään.
Jo aiemmin poika oli mussuttanut isosiskolle ettei tämän kaveri saa tulla meille, vaikka olin luvannut että saa tulla juhlimaan tytön synttäreitä. Poika vaan ei uskonnu sitä, että olin antannu luvan. Jankkasi jankkasi jankkasi siskolle, niin pitkään, että riitä tuli… Huutoa eteisessä, josta tyttö meni omaan huoneeseen. Poika perässä, sellanen kepin päässä olevan lipun kanssa….. sieltä tulivat eteiseen taistellen tästä lipusta… (poika oli kuulemma heittänyt siskoaan sillä) Siinä rytäkässä keppi katkeaa ja tytölle jää osa siitä käteen. Niin kovaan hermostuneeseen tilaan poika meitä ärsytykseltään saa, että nyt se naksahti sitten siskolla, joka alkoi lyömään tuolla kepillä. Nurkkaan ahdettuna poika nappasi siskoa vyötäröstä ja vähän kuin painotteella pisti tytön tantereeseen….. siinä vaiheessa pääsin paikalle. Hitto vie, kun en oikeesti tienny, mitä pitäs tehä. Täytyy sano, että vastoin kaikkia oppeja, minä huusin!! Viesti tais kyl mennä perille. Poikakin niin nätsiti meni omaan huoneeseen ja alko sitä siivoomaan, kun sen sille rangaistukseksi annoin.
Tyttö taas…. mä käsittelen sitä vähän silkkihansikkain. Se on niin herkkä ja haavoittuva. Se kärsii paniikkihäiriöstä. Kai sillä on omia muitakin ongelmia. Kun ajattelee, että isä on hylänny silloin kun tyttö oli seittemän. Sillä on jo hyvät muistot isästä, mutta nyt se vaan on olemassa jossain. Siltä saa rahaa syntymäpäivänä ja joskus jopa paketin jouluna. Se kyllä asuu neljän kilsan päässä, mutta ei sitä näe, eikä siitä kuulu. Muuta kuin mitä sen uusioperheen poika samassa koulussa kertoo. Eiköhän tollanen jätä tyttäreenkin isot arvet… Ehkä se katuu joskus, siis isä. Ehkä silloin, kun isäpuoli taluttaa tytön alttarille. Tai ehkei sittenkään, jos tyttö tekee samoin kuin isänsä. Jättää kutsumatta.
Meillä taas meidän häät, tai siis hääjuhla, siunaus. Oli enemminkin symboli siitä, että meistä tulee perhe. Alttarille ensimmäisenä käveli lapset. Sitten kaaso ja bestman, ja sitten me. Se päivä oli niin ihana, että säilyy muistoissa pitkään. Meidän virallinen hääpäivä on kohta…. yks kaks yks kaks….. 🙂 ensimmäinen helmikuuta 2012 kävimme maistraatissa lähimpien läsnäollessa. Siitäkin on jo neljä vuotta.
Kertoisko joku mihin tää aika katoaa…
Joo, ei oo kyl ollu ruusuilla tanssimista.
Poikaa ja sen käytöstä alettii tutkii muistaakseni samana vuonna. Voi, että meitä pompoteltiin. Lastensuojelu ilmotuksia ja tapaamisia. Psykan tutkimuksia. Jossain vaiheessa dg olikin adhd, mutta muuttui käytöshäiriöksi… masennusoireiseksi käytöshäiriöksi. Hirvee shokki… kaiken yrittänny ja poika on masentunnu. No, samat syyt kuin tytöllä. Haki kovasti paikkaa ja sitä, että kuka rakastaa, vilpittömästi. Isäpuolta tosiaan koetteli. Varmaan yritti saada sitä varmuutta, että hylkääkö, jos oon oikeen tuhma.
Saatiin tukihenkilöä, terapioita ja oli poika kahteen otteeseen osastollakin, tutkimus ja hoitojaksolla, aika hiton moista pyöritystä. Niin, kävihän meillä kotisairaanhoitokin, mutta se oli kyl kauniissa kuorissa täysin tavallista keskustelua. Kerkesi poika ja isäpuoli heidän kanssa käydä kerran keilaamassa.
Meistä on tehty video tutkimusta. Miten käyttäydymme pojan kanssa. Isä kieltäyty tulemasta. Minun ja isäpuolen tulokset oli, että käsittelemme poikaa oikein ja ohjaavasti, ettei siitä ole kiinni. Ja kuulemma pojasta näki, että hakee isäpuolelta tosi paljon hyväksyntää ja katsoo tätä kuitenkin ylöspäin ja ihailevasti.
Ihan hitonmoisen prässin kävimme. Pahin prässi oli kyllä ammattitaidoton lasu-työntekijä. Vielä oli jossain vastaavassa virassa. Hän asettui isän puolelle eikä suostunut antamaan meille mitään apua, ennekuin oli selvittänyt, miten paljon isä osallistuu ja isän suku. Eipä auttanut vaikka toitotin, että olihan se jo siinä viiden vuoden aikana nähty ettei halua pitää lapsiin yhteyttä. Mutta ei, sossu eukko päätti, että poika voisi mennä isälleen. viideksi viikoksi!!!!!! Että me saamme hengähtää. Sitte vielä mainitsi että se voisi olla pysyvä ratkasu. Siitähän mä sain hirveen paniikin, kun jälikäteen sen äänitteistä kuuntelin ja tajusin.
No, poika sitten meni isälleen…. ensimmäiseen kolmeen viikkon emme saaneet olla yhteydessä, näin sossu sanoin mulle. Kävin sitten välillä koulun pihalla, kun tiesin olevan välkkä, että pääsen jutteleen pojalle. Näin meni kolme viikkoa ja tuli se hetki, että piti olla kotona viikonlopun. Mutta eipä tahtonutkaan poika takasin isälle enään. Siitä kun ilmotin näille tahoille, ei isä oo enää senkään vertaan sitten ollu palavereissa ym. Ja edelleen sossu eukko sitä isää hyysäsi… isällä on jotain hampaan kolossa, kirjattakoon se ylös, kun ei oo paikalla jne jne … voi v… Itekkin pystyisin hyvin tekee lasun heistä, koska poika ei halunnu mennä takasin koska siellä saa luunapista, tukistetaan ja haukutaan vitun tyhmäksi.
Mut en tehny, enkä tee. Poika tietää nyt, ettei se isä ollukkaan mikään unelma, eikä halua sinne enää.
No, nyt meni koko stoori tohon, kuinka väsynyt perhe saa apua, kun jollakin lapsella on jotain.
Meiltä on yritetty jopa poikaa huostaan. Jos olisin ollu heikompi, olis kai näin tapahtunnukkin. Mutta sanoin ettei heillä oo siihen oikeutta. Olivat lakimiesten kanssa jutellu, ja todennu että hups… eipäs olekkaan.
No, näistä taas lisää… varsinkin jos joku haluaa kuulla.
Jätä mielipiteesi, Jooko??
Haluan näillä kuitenkin ennen kaikke auttaa muita <3 jotka joutuvat tilanteisiin, mitä itse olen tarponut.
