Ajatuksia äitiydestä
Aamuyöstä hereillä ollessa oli mielessä vaikka mitä. Nyt en muista mitä. Otin migreeni lääkkeen ja jatkoin unia. Herätessä oli nuppi vähän sekasin.
Oon kyl useesti miettinny sitä, että tarvisin sanelukoneen yöpöydälle.
Yöllä kun tulee niitä parhaimpia ajatuksia. Esimerkiksi, kirjoitan runoja. Ja hyvin useesti niillä hereilläolon hetkinä tulee ne parhaimmat runot, mutta ei jaksa keskellä yötä kaivaa paperia ja kynää, saati laittaa valoja päälle. Aamulla ne on sitten unohtuneet.
Kerran aamuyöstä mielessä pyöri hyvä kirjan juoni. Se meni jo pitkälle, se juoni. Pääpiirteet kyllä muistan miten se meni, ja joskus vielä haluaisi sen toteuttaa, mutta se unohtu, sekin.
Harmittaa.
No, mietin kuitenkin tätä äityttä. Monta erilaista ”mallia” siihen on ja kuitenkin jokainen on ihan omanlainen äiti. Ja aivan varmasti myös jokainen on omalla tavallaan se hyvä äiti.
Toiset on vaan niitä jotka antaa laoselleen sen 110%, elää siis vaan lapselleen.
Välillö kadehdin yhtä tuttuani ja hänen insta-päivityksiään, jotka tihkuu lasten kanssa tehtyjä juttuja, yhdessä oloa ja perheen kanssa tekemistä. Aina mukana lasten harastuksissa ja elämä on niin ihanaa.
Mut onko se oikeesti sitä? Kuinka paljon nää värittää sitä kiiltokuvaperhettä? Kuinka paljon ihanamman kuvan nää instat ja facet antaa?
Mikä osa niistä on totta? Ja nauttiiko tällenen äiti sit oikeesti siitä elämästä? Tekee työtä ja kun työstä pääsee elää lasten ehdolla, niin kauan, että käyvät nukkumaan?
Ite en psytyis, en vaan sitten millään. Mulla on aina oltava niitä omia juttuja. Mähän tulisin hulluksi, jos en sais toetutettua näitä omia hulluja juttua. Sen verran varmaan ittekin tunnustaudun adhd:ksi,. että syöksyn innolla aina kaikkeen uuteen. Alotan tarmolla ja sit se lopahtaa se into jossaan vaiheessa.
Niinku nyt tääkin. Blogi. Mua pelottaa, et jos mä en missään vaiheessa saa vastakaikua siitä, että joku lukee ja jotain kiinnostaa, niin lopahtaako tääkin into. Mitä järkeä, jos nää jutut menee vaan ja täyttää tota bittiavaruutta. (jep, oon käyttänny tota ennenkin, ehkä voisin käyttää sitä myöhemmässä jaksossa… heh, katoin joulunalla kaikki The Joulukarenterit)
No joo, olis kiva jos pystyisin näillä auttaa jotain, antaa vinkkejä ym. Omassa elämässä käynny kaikki maailman ojan pohjat ja sieltä noussu.
esmerkiks aika ikävä ero eksästä, isompien isästä. Lapsien kuulovamma, toisen adhd / käytöshäiriö, toisen kotikoulut ja paniikkihäiriöt ym ym. Meitä on kyl revitty, ton pojan diagnoosin jälkeen, että oli kyl äitiyskin kovilla.
Oltiin lastensuojelun asiakkaita ja monasti yrittivät jopa uhkailla pojan huostaanotolla. Olin aika murrettu aika ajoin. Onneks meillä oli ympärillä myös niitä ihania työntekijöitä sosiaalitoimesta, että osasivat valaa muhun uskoa, ettei nii voi käydä. Sen kerran, kun sitten voimaannuin sen verran, että sanoin, kuinka tää uhkailu alkaa riittä, kun niillä ei laillista oikeutta siihen ole… niin sit ottivat yhteyttä lakimiehiin vain todetakseen, et olin oikeessa.
Nii siis tosiaan, tästä mun omasta jutusta. Oon kova innostuu kaikesta ja alottaa uutta. Hei, mähän oon hyvä jossain: Aloittamisessa 🙂
Mä haluun piirtää, maalata, soittaa kitaraa, pianoo ym ym. Nuorimmaiselle alotin semmosta ristipisto työtä, missä nimi ja syntymäaika jne… no sekin on KESKEN!!! Ei oo nyt innostusta riittääny. Tyttö on kuitenkin kohta jo neljä.
Järkkäri kamera on kameralaukussa pölyyntymässä, kun ei jaksannukkaa mennä mettää harjottelee sen käyttöä. Se vaatii liikaa muistettavaa, aukot, valotukset jne… eikä mul oo koskaan varaa ostaa riittävän pitkää putkea.
Kitaransoitto, se oli vaan ihan liian vaikeeta opetella yksin. Se kaipais sitä opettajaa. Pianon soitossa, ni sitä kyllä opin ja osaankin soittaa, en tietty mitenkään täydellisesti. Mutta onhan siinäkin, pitäs olla sitä soittoa ihan joka päivä tietyn aikaa. Toistoja toistoja. Ei vaan pysty.
Jotain oon sentään jaksannu. Ennen joulua kudoin semmoset 15 minions lapasta ja pari muuta lasten opettajille ja avutajille joululahjaksi. Joulun jälkeen oon kerenny jo kutoo kahdet pitkävartiset (polviinasti) sukat. Mut siihen oonkin ihan koukussa…. Koukussa kutomiseen. Heh.
Eilenkin illalla kudoin ja kudoin. En olis malttannu lopettaa, joten odotin et isäntä tulis sisälle hoitaa iltapalat ja nukutuset. No ei kuulunnu. Mut olin niin kiinni siinä kutomisessa, että pyysin sit tota adhd:ta laittaa pikkusiskolle iltapalaa. Oma pääkin tuntu kipeeltä ja taas sellaselta, että siellä pyöris iso keilapallo ympyrää.
No, kaikki meni hyvin, kunnes iltpal oli valmis. Siteten se alko… (päässäni soi, VIRHE! VIRHE! VIRHE!) Pienimmäinen, isin prinsessa, on tottunnu saamaan iltapalansa omaan huoneeseen videon kera. Sitähän poika ei sit suostunnu, no en kyllä minäkään, mut tietäähän se, kun 12 vuotias yrittää komentaa vajaa nelivuotiasta. Huutoa, huutoa. Lopulta se leipä ui siellä kaakaossa ja toi 16-vee teini meni hätiin. Pojan tekemä leipä lenti roskiin ja isosisko teki uuden.
Ääh, olis siis pitänny nousta ja tehä se iltapala itte. Jotain hyvää siitä seurasi, kun poika sitten kello kahdeksan jälkeen suutuspäissään kapusi sänkyynsä ja nukahti. Sanoinkin sille tänään, että olikohan se vaan teatteria se hermostuminen. Että sitä oikeesti jo väsytty ja se halus nukkumaan, mutta itsekunnioitus ei antannu sen ikäselle lupaa mennä siihen aikaan ehdointahdoin nukkumaan. 🙂 Ei kuulemma ollut.
Välillä oon kyl ihan hukassa näiden päivien kanssa.
Kun ei vaan kiinnosta, eikä jaksa. Jotain masennuksen poikasta, tiedä häntä.
Nää joulu/uusvuosi ym pyhät sotki vielä tosi pahasti. Vieläkun isäntä oli kaikki välipäivätkin kotona. Sehän se meidän tekijä on. En ees muista, koska oon tehny viimeeks ruokaa. Se kerkee aina ensin. Meil molemmat tykkää tehä ruokaa, (siis silloon kun on se fiilis) joskus sitä sanotaan toiselle, että oon jo miettinny mitä haluun tehä joten teen tänää ruuan. Oon mä siinä mielessä onnellinen, ettei meillä oo mitenkään selkeesti miesten ja naisten töitä.
Mut ei tääkää kyl nyt kivaa oo, kun ei mistään saa kiinni.
Suunnittelen ja suunnittelen itelle viikko-ohjelmia, päivä ohjelmi ym, mutta eihän se koskaan päde. (vieressä poika höpöttää meneillä olevasta lätkämatsista… eikö ne koskaan ymmärrä, että minäkun kirjotan, niin ei mulle voi puhuu… no ei)
Kai sitä voi kuitenkin olla onnellinen, lapsilla on katto, puhtaat vaatteet, ruokaa ja rajattomasti rakkautta.
Vaikka mä useestikkin uppodun ja sulkeudun omiin tekemisiini, niin silti mä osaan näyttää lapsilleni sen mitä mä tunnen. Halailen, suukottelen, silittelen. Sitä mitä ei omasta lapsuudestaan muista. Miten paljon me ylipäänsä imemme toimintatapojamme omasta lapsuudestamme?
No, joka ilta mä käyn laulamassa oman laulunsa tolle 12-vuotiaalle. Silittelen poskesta ja annan sille sitä rakkautta ja huomioo. Jos en muista hipsuttaa nenästä, niin siitä muistutetaan. Sekin kaipaa sitä huolen pitoa, kuitenkin.
Siitä jatkan pienimmäisen huoneeseen, jossa isi lopettaa just iltasatuaan ja laulan sitten pikkuselle. Silitelle päästä tai hipsutellen selkää…. Saan suukkosuun ja halin. Toivotan hyvää yötä. Nuku hyvin ja toi pienin vastaa ”nukun” <3
Mä olen se äiti joka näyttää ne tunteet, silittää, halaa, kiittää ja komentaa. Teen myös niitä omia juttujani. Annan lasten tehä omia juttujaan. Annan lapsilleni oman tilansa. Oman tilansa oppia elämää.
On monenlaista äitiyttä. On pullantuoksuista äitiyttä, on äitiyttä joka hakee valmisaterioita kun ei osaa tehä ruokaa, on äitejä jotka tuulettuvat joka viikonloppu viihteellä, on äitejä joille lapset on kaikki kaikessa.
Mutta mikä on oikeaa äitiyttä? Ei siinä oo oikeaa eikä väärää, jokainen on äiti tavallaan. Toisaalta, mä olisin toivonnu omaavani tän kokemuspohjan jo ennenkuin mä synnytin noi kaks ensimmäistä. Nyt mä osaan jopa nauttia äitiydestä ja tosta mun pienestä ihmeestäni. Silloon se oli suorittamista. Yrittämistä. Luovimista. Mut mähän oli parikymppinen, nuori, en lähelläkään aikuisuutta. Mut silloon se oli ainoa, mitä halus. Siihen tää yhteiskunta mua työnsi.
Sitä, mitä mä tein yh-äitinä… Tein töitä, pitääkseni meidät pinnalla. Elin lapsia varten, unohdin itseni, mutta unohin kyl samalla ne lapset. Mä luulen, että ne olis mielummin ollu mun kanssa kotona, kuin yötä tarhassa. Ne olis mielummin jättänny sen uuden takin ostamatta, jos äiti olis ollu siitä hyvästä kotona.
Mut en mä silti noiden kanssa koko ajan touhua. En. Kyl lapsilla on mielikuvitusta leikkii ihan itsekseen.
Kyl meil tehää kesälomareissuja erilaisiin huvipuistoihin ymhin. Mut ulkomailla meil ei oo varaa käydä.
Mun nuoruudessani ei ees käyty suomessa reissuilla, ei missään huvipuistoissa tai muissa.
Nykyään vaaditaan niin paljon. Tuntuu et mikään ei riitä.
Kehitys menee.
Jossain menee, jossain taas ei. Pidän itteeni maan pinnalla lukemalla tosi tarinoita, kirjoja. Tällähetkellä menossa Leiri 14. Pako pohjois-koreasta. Ootteko lukennu pohjois-koreasta? Siellä ei kehity mikään. Hullu yksinvaltias pitää kaikki kansan nyöreissään. On leirejä joissa ihmisiä kidutetaan, teloitetaan ja pidetään nälässä. Leirejä, joissa asutaan ihan vauvasta asti. Leirejä joihin saattaa joutua ihan yks kaks. Sitä vaan haetaan kotoonta ilman syytä. Ja sun on vaan alistuttava. Kirjassa puhutaan vielä vuodesta 2010. Mikään ei oo muutunnu. Vieläkin siellä on puutetta ruuasta, sähkö ei oo nimeksikään.
Voisin kirjottaa näistä hyvinkin pitkään, mutta reaaliaika kutsuu.
Ruokaa ruokaa ruokaa. Se on ruokittava lapset.
Until the next time.
