Oman Elämän Hallinta
Oon ettinny artikkeleja, lukennu pari hyvää kirjaa, joista tuli lähes raamattujani. Mä yritän.
Tää on paljon syvällisempää ja mielenkiintoisempaa.
Pysähtyä kysymään ??Miksi??
Onko käyttäytymisellämme jokun syvempi tarkoitus? Onko kuinka suurin osa käytöksestämme ennalta opittua? Mikä on oikeasti käytöksessämme se, mitä oikeasti haluamme?
Mietin esim omaa elämääni… Peruskoulusta piti keksiä joku ammatti. No, enhän mä raukka tienny mistään mitään, mitä on olemassa ja mihin on mahdollista mennä. Silloin mä menin kauppikseen… mun ykkös ja ainoa vaihtoehtoni oli kauppis. No, miksi… koska sisko kävi sen, koska en muusta tiennyt.
No, mitäpä sitten sen koulun jälkeen…. Oma yhteinen koti poika ystävän kanssa, kihlat ja …. sitten tahdoin niin kovasti lasta. Loppujen lopuksi, en tiedä, tahdoinko tosiaan lasta todella itse, vai oliko se vaan yhteiskunnan painostusta. Käydään koulut, hankitaan työpaikka ja perustetaan perhe.
Sitä, että tahdoin lasta kaksikymmen vuotiaanan niin kovasti, perustelin itselleni sillä, että lapsen ollessa tarpeeksi iso huolehtimaan itsestään ,minä voisin elää omaa elämää. Matkustella jne.
Mutta mitä nyt, kun lapset ovat jo melko isoja…. Me vain unohdimme sen, että meidän piti elää.
Onhan minulla tuo pieni, niin sanottu iltatähti, mutta loppujen lopuksi, ei lapsi ole elämää rajoittava asia. Lapsi on elämää rikastuttava. Nyt sen vasta tajuan. Nuorempana lapset vaan oli ja ne piti hoitaa ja kasvattaa. En sano, että olivat rasite, mutta jotain hyvää siitä silloin unohti. Nyt nautin tuosta pienestä ihmeestä sydämeni kyllyydestä ja otan kaiken ilon irti siitä, että hän on pieni ja oppii uutta joka päivä.
En sano, että katuisin elämääni. En koskaan. Lapseni ovat maailman tärkein asia, mitä minulla on. Ja kaikki menneet on tehnyt minusta sen, mitä olen nyt. Minä en voi mennyttä muuttaa ja miksi haluaisinkaan. Jos ei joku hyväksy minua ja menneisyyttäni, ei hänellä ole sijaa sydämessäni.
Minä hyväksyn itseni, minä rakastan itseäni ja minun on korkea aika alkaa tutkiskella, mitä minä todella tarvin ja haluan.
Sanotaan näin: Sinä saat ottaa elämääsi viisi asiaa. Mitä ne on?
Mitkä on ne asiat, joilla haluat itsesi ympäröidä, jotta SINÄ olet onnellinen?
Kysymys ei ole ihan helppo, eikä sen vastaus saavu hetkessä. Sitä pitää miettiä, ja se saattaa useastikkin vaihdella.
Tärkeintä olisi, että kirjoittasit ne paperille. Kun sinut onnelliseksi tekevät asiat ovat paperilla edessäsi, pystyt helpommin kulkemaan niitä kohti. Miksi et kulkisi? Miksi et tavoittelisi niitä asioita, mitkä tekevät sinut onnelliseksi?
Onnellisuus saattaa koostua esimerkiksi perheestä ympärillä, mutta sinun onnellisuus ei saa nojata kehenkään toiseen. Sinun oma elämäsi ei voi tukeutua kehenkään toiseen ihmiseen. Sinulla pitää olla onnellisuutta siitä mitä sinä olet ja mitä sinä teet.
Minä ainakin olen miettinyt, mikä olisi oman elämäni onnellisuus.
Olen ollut kotona kohta vuoden. Nautin tästä kyllä, mutta ei se tee minua onnelliseksi. Täällä ei ole mitään, mitä voisin saavuttaa. Täällä ei ole ihmisiä, joiden kontakteista niin nautin.
Eli, minun onnellisuuden yksi rakennus palikka on työ. Työ ihmisten parissa. Työ, jossa pystyn hyödyntämään kykyjäni ja auttamaan muita.
Niinkuin nyt tämä blogi. Kirjoitan kyllä itselleni, omista asioistani ja elämästä. Mutta ennen kaikkea haluan, että sinä joka luet tätä, saisit tästä jotain apua elämääsi.
Vannoin itselleni, kun vuosi sitten silloin kaksi ja puoli vuotias tyttäreni sai kuume kouristuksen, että haluan kertoa siitä asiasta mahdollisimman monelle. Koska minulle se oli shokki. Se on asia, joka ei häivä mielestäni. Muistan ne 15minuuttia kuin eilisen, kun kannoin tajutota, sätkivää tyttöäni, jonka silmät oli kääntynyt nurin yläviistoon ja jonka suusta valui kuohaa. Kannoin häntä ympäri taloa odottaen ambulanssia, puhuin hänelle kokoajan ja toistelin hänen nimeään. Mielessä mietin, että tässäkö se on… näinkö menetän tyttäreni. Keho jää, mutta mieli on poissa. Ambulanssilla sairalaan, tytön tajunnan taso palautui ambulanssissa pikku hiljaa vaikka unessahan hän lääkkeiden takia oli. Se odotus ensiavun käytövällä… ihana hoitaja etsi meille sivuhuoneen jossa saimme olla rauhassa. Tultiin kertomaan, että kohtaus uusiutui… Pelotti! Mielessä rukoilin tauotta.
Joskus kolme tuntia siitä ambulanssin soitosta pääsimme tytön luo. Tyttö nukkui edelleen. Siirryimme osastolle ja kaksi tuntia sen jälkee tyttö alkoi heräillä. Isä lupasi jäädä tytön kanssa yöksi sairaalaan, jotta minä pääsen rauhoitteleemaan isompia kotiin. Isosisko kun näki koko kohtauksen. Mutta, en voinut lähteä ennenkuin tyttö sanoi minulle jotain. Ennen kuin näin, että se todellakin vielä on minun tyttöni.
Halusin kertoa tuota tarinaa, jottei kenenkään tarvisi enää pelätä niin valtavasti kuin minä. Jotta tietoisuus tuosta tulee jokaisen pienen lapsen vanhemman tietoon.
Harvoin tuosta jää mitään jälkeä lapseen. Meillä tutkittiin aivokäyrät tuon jälkeen kahdesti, ettei mitään jäänyt.
Onneksi ei mitään jäänyt.
Ohjeita, jos kouristus tulee:
Soita 112
riisu lapsi ja vie vaikka viileän ikkunan ääreen
turvaa hengitys ambulanssin tuloon
Toivottavasti tuosta on jollekkin apua.
Yksi pyyntö olisi vielä. Jos luet tätä. Jätätkö jonkun merkin itsetäsi, joku kommentti, että tiedän tavoittaako nämä sanani vielä ketään.
<3
