Voi luoja, että on mieli maassa, kun en ole täällä mitään kirjotellut pitkään aikaan.
Kevät se menee vaan kovaa vauhtia, vaikka nyt luntakin välillä sataa.
Kevät on joidenkin pahin painajainen. Kevät masennus, mistä hitosta sekin johtuu. Aurinko ja valo kuitenkin lisääntyy, mutta mistä sitten aiheutuu tälläinen masennus olotila?? Luulisi, että on energiaa täynnä, mutta EI. Itsellä ainakin painaa pahasti allergia oireet. Tuolla ulkona leijailee vaikka ja mitä, pöllyää joka suunnasta. Kotona tuntuu, että kaikki pölyt näkyvät ja leijaileva vaikka kuinka imuroit ja siivoat. Kokoajan on sellainen tunne, kuin olisi ollut makaamassa jossain pölyllä ja hiekalla vuoratussa laatikossa. Vielä enemmän tuntuu, että olisin pistänyt pääni tälläiseen ämpäriin. Silmät on karheat kuin hiekkapaperi ja naamaa muutenkin kutittaa. Mikään pesu, rasvaus tai muu ei vaan auta.
Apteekkiin pitäisi kai kömpiä ja etsiä jotain tähän allergiaan. (mitä ei kylläkään ole kukaan lääkäri vahvistanut) Mutta keväisin ja kesälläkin mun nenä vuotaa, kuin …. no jääköön sanomatta 🙂
Meille tuli taas vuori vastaan tässä taistelussa lasten hyvin voinnista.
Tyttären paniikki sai taas opettajat pistämään lasu-ilmoitusta, onneksi siellä sentään oltiin järkeviä ja vaan soitettiin ja kerrottiin että ei heillä ole ”antaa” mitään apuja, kun kerran hoito kontakti on olemassa.
Pojalta taas kuulin sen verran, ettei sivistystoimi enää ensi lukuvuotta pojalle ”maksa” tuota reissu koulua, vaan esisijaisesti lähikoulu!! He….TTTi,,,, nyt jo tulee tuolta erityskoulusta tietoa, ettei poika jaksa keskittyä ja joutuu usein palauttamaan tehtöviinsä. Kirjat on i´missä kunnossa sattuu, koska niitä heitellään, revitään ja ne sutataan turhautuneena. Nyt kuitenkin kuuden oppilaan luokka ja pojalla avustaja tauotta vieressä!!! Silti ei jaksa keskittyä. Mitä se sitten on tuolla 500 oppilaan koulussa (en edes tiedä riittääkö) Pojan opiskelu ja oppiminen on hyvää ja koetuloksia on 8-9½ joten poika pärjää vaikka vähän keskittyimen onkin huonoa.
Tuossa lähikoulussa poika sai numeroita 6-8 ja joka päivä oli wilmassa jotain ja palavereissa istuttiin. Koulu on täynnä pojan kiusaajia ja useat kiusaajat esittävät kaveria ja yllyttävät sillä verukkeella poikaa milloin mihinkin älyttömyyteen. Opettajat ei usko poikaan, vaan kuraattorikin sanoi, kun kiusaamisesta kyselin, että kyllä siihen kaksi aina tarvii, nehän on sellasia…. Eli normaalia??!!?? Poika itkee minulle, koska haavat kiusaamisesta on niin kovat… Normaalia…
No, nyt alkaa mun käämit poltella, on kai pakko jättää tähän.
Pitäs vielä seuraavaan koulukokoukseen kirjottaa joku tosi hyvä argumentti, että saavat viedä viestiä sinne saamarin sivistystoimeen.
OMA INSPIRAATIONI!!!!
Kilot tuli viime tammikuun tiputuksesta takasin. Sillion lähti siis superdieetillä se 9 kiloo. Ja hitto vie, tuli sit korkojen kera. En mä edes tajuu, miten se niin meni. Tosi pitkää elin jotenkuten kurinalaisuudessa. Muistan juhannuksenakin kun mulla oli jotain naudan pihdiä ja kasviksia mukana.. tais olla jotain protsku patukoitakin, kun muut veti herkkuja. Sit se kai lähti pikku hiljaa, kun jäin työttömäks. Se oli aika iso harppaus siitä, säännöllisistä tauoista/syömisistä ja 10-18.000 askelta päivässä tallanneena, plus tietty niiden painavien laatikoiden ”viskelyn” jälkee jäädä ihan vaan koti.
En oo koskaa ollu tunnettu siitä, että saisin pidettyy jotain aikataulua, joten … no kai sit kävi tiuhemmin jääkaapilla ja sitten jämähti helposti sohvalle.
Uutta intoa sain meidän kunnan liikuntaneuvojalta. Siltä sain treeni ohjeet ja juoksutreeni ohjeet, kun kerroin tähtääväni juoksuun. Vitsi mikä fiili…. kaheksan viikon ohjelma, melkeen pääsin loppuun, kun taas tuli jotain. Oliko se se mun pidempi kuumeilu, vai mikä…. no taas alotettiin vähän alusta jne.
Sitte tää neuvoja kysy mua sen harjotusoppilaaks, harjotusasiakkaaks. Se oli lukemassa ravitsemusterapeutiksi…. no, joo. Tottakai, olin ihan innoissani. Jee, mä saan ne nappulat painon pudotukseen.
Täyttelin ruokapäiväkirjaa ja sit tuli tuomio. SYÖT LIIAN VÄHÄN!!!
WTF. Siis oikeesti.
no lähettiin siitä, että alan aamuisin syödä paremmin ja säännöllistämään ruokailuja.
Se menikin ihan hyvin. Oli vaan aika hirveetä syödä sellasta määrää kaloreita.
Sitte alko paino nousta. Sitä se sanoki, että alussa se voi nousta, ennenkuin lähtee aineen vaihduta käyntiin. Sit puheli, että ei haittaa jos otat suklaata, jos syöt vaan sen patukan, etkä levyä jne, että ole armollinen itselles.
olihan mun pitänny tietää, että mä en pääse mihinkään olemalla armollinen itselleni. Ei oo tehty mulle, pikkuhiljaa ns. terveellisesti laihduttaminen.
Yritin jopa olla kuukauden suklaa lakossa, onnistuin siinä, vaikk olikin joulukuu ja suklaa kalenterit. Mutta eihän se kiloja tiputtannu.
Mä vaan teidän, että mun on vedettävä jotain tiukkaa dieettiä, että multa kiloja lähtee. Sen jälkee voi sit kokeilla sitä lempeetä, niiden kilojen poissa pysymiseen.
Eli, Jutta, my idol 🙂 Alotin taas superdieetin.
enkä mä oo ihan varma taaskaan siitä, että onko tää edes dieetti, kun just lautasella on kasvikset, raejuustoa ja vasta paistettu lehtipihvi 😉
Mä voisin kyllä syödä näin lopun elämääni,,,, tietty enemmillä kasviksilla ja mukana hedelmät, joita mä kaipaan eniten. Mutta, tää on oikeesti HYVÄÄ. Kunhan vaan lihat maustaa kunnolla.
Ei tartte perunaa, pastaa, riisiä tai mitään kastikkeita. Tää on puhasta ja maukasta.
Mun idolin kohtasin sit lopulta helsingissä, kun Jutta ja Vertti piti siellä luentoa. Just siitä miten täyttää omaa elämäänsä, millä eväillä haluaa elää. Mä sain Jutan Voima kirjan nimmaireilla ja se on nyt yks mun raamattuni.
Just se asia, että elä kuin sinusta tuntuu onnelliselta.
Mä en ole onnellinen, kun mittari lukema alkaa seiskalla. Enkä mä ole onnellinen sohvan perukoilla suklaa rasian kanssa, siis oikeesti onnellinen, sen hetken ehkä. Voisin ahmia monta suklaa rasiaa- mutta lopulta se ei tuo onnea eikä hyvää oloa.
Hyvä olo tulee kevyestä, hyvästä ruuasta, ulkona lenkkeilystä ja sali treeneistä.
Niillä ainon täyttää tämän vuoden, ja musta vielä tulee himo liikkuja jota ei tarvi patistella liikkumaan, koska haluaa sitä ihan luonnostaa.
Siihen mä pyrin ja siitä matkasta aina välillä tässä blogissa <3
Nyt, lehtipihvii, kukkakaalii, porkkanaa ja lanttua… ja telkkuun pyörii greyn anatomia.. silitysrauta odottaa 🙂
Hyvää Perjantai-iltaa
Jäin eilen pohtimaan rakkautta. Parisuhdetta. Yhdessä eloa.
Eilen oli meidän 4 – vuotis hääpäivä ja illalla katsoin yle areenalta uusintana Elämä Pelissä, jossa julkkis parit pohtivat omaa rakkauselämäänsää ja avio-tai avoliittojaan.
Kuinka oikeasti saa toimivan parisuhteen?
Rakkaus on aika häilyvä sana. Se on aika absurdi. Se, miten jokainen kokee rakkauden on eri asia. Se, mitä rakkaus on alkuhuumassa on eri, kuin mitä se on monen vuoden päästä. Muistan itsekkin silloin alku huumassa (olemme siis olleet yhdessä kuusi vuotta) tuli viljeltyä tuota lausetta usein… Nykyisin se vain ei tule suusta. Se ei ole sitä onnen huumaa, kuin alussa.
Vaikka sana rakkaus onkin haihtunut ja yleisesti ottaen ei enää ”minä rakastan sinua” tule niin sponttaanisti, niin en kuitenkaan sanoisi, että se rakkaus on mihinkään hävinnnyt.
Se on vain muuttanut muotoaan.
Meidän parisuhteessa vallitsee tasa-arvo tai tasa puolisuus tai, miten sen sitten ilmaiseekaan. Minä laitan ruokaa. mieheni laittaa ruokaa. Minä pesen pyykkiä, mieheni pesee pyykkiä. Jne Jne.
Me olemme samanlaisia jopa ollessamme erilaisia.
Miehessäni on piirteet jotka ärsyttää minua ja joskus tekee mielini ilmasita asia jopa sanalla vihaan. Mutta, silkin, vaikka vihaisin, rakastan silti.
Mieheni ei voi sietää sitä, että minä jätän tavaroitani lojumaan. Kun taas minä en voi sietää sitä, että mieheni korjaa näitä tavaroitani ihan väärille paikoille.
Itse vihaan sitä, että keittiön lavuaarissa on ruuan tähteitä, ja yleensä silloin jätän astiat käsistäni. Mieheni taas vihaa sitä, että jätän astiat käsistäni. Häntä inhottaa tiskipöydällä lojuvat astiat, mutta vastavuoroisesti, ne ruuantähteet siellä altaassa saa jatkaa lojumistaan.
Luottamus.
Paljon puhutaan luottamuksesta parisuhteessa.
Kyseenalaistaisin sitäkin hiukan.
Kuinka paljon oikeasti voit luottaa toiseen ihmiseen?? Et pääse toisen päänsisään, et tiedä mitä toinen ajattelee. Kyllä, minä luotan että mieheni on paikalla, jos tarvin häntä hädässä. Mutta kuinka moni oikeasti pystyy luottamaan, että mies on ja pysyy, ei koskaan petä, ei jätä. ???
En minä ainakaan. En voi ees luvata sitä omalta kohdaltani. Ei koskaan voi tietää mitä elämä tuo tullessaan.
Luottamuksessa parisuhteessahan on lopulta kysymys vain siitä, minkälaiset arvo kumppaneilla on. Minä voin pitää pettämisenä jotain, mitä toinen katsoo ihan vilpittömäksi.
Eikö pääasia ole, että jokainen on lojaali itselleen???? Minä en tee mitään, mikä minusta tuntuu väärältä.
Keskustelemalla sitten päästään siihen tilanteeseen, jossa myös kumppani voi olla lojaali sinulle. Vain ja ainoastaan keskustelemalla siitä, missä kulkee oma moraalinen rajasi ja mitä sinä toivot myös toiselta.
Koska, mehän olemme ihmisiä.
Se, että olemme parisuhteessa, olemme todella onnellisessa parisuhteessa, ei se sulje pois tunteitamme. Elämäämme saattaa tulla ihminen jota pitää viehättävänä. Jonka seurassa viihtyy ja johon ehkä kohdistaaa tiettyjä tunteita.
Luottamuksessa ja lojaaliudessa on kyse siitä, mitä tekee näiden tunteiden kanssa.
Mitä tekee sen ihmisen kanssa.
Ei kukaan ole niin rautasydän, että voi sanoa, että rakastaa puolisoaan lopun elämänsä, eikä kukaan sitä voi muuttaa. Rakkaus on siitä hassua, ettemme voi itse sitä kontroloida.
Jos kuitenkin parisuhteessa rakastut tai ihastut johonkin toiseen, on sinun vain punnittava kumpi merkitsee enemmän…..
Jos parisuhde on sinulle tärkeä, et halua olla tekemisissä tuon uuden rakkauden kohteesi kanssa, vaan suljet hänen elämästäsi.
Tiedän, että moni nainen ja moni mieskin suuttuisi varmasti siitä, jos kumppani kertoo että olen vähän ihastunut tuohon yhteen tyyppiin. Mutta minusta sen pitäisi olla näin. Sen pitäisi voida avoimesti tunnustaa, koska ihmisiä me vain olemme. Se miten sitten käsittelet ne tunteet ja mitä jatkossa teet tämän kohteen kanssa, se on se ydin. Oletko sitoutunut parisuhteeseesi tarpeeksi, torjuaksesti nämä ulkopuoliset houkutukset?? Haluatko olla kumppanisi kanssa?? Jos niin on , torjut tämän ihmisen elämästäsi ja annat houkutuksen vain tulla ja mennä.
Kauan puhuttu asia,,,,, me olimme vain niin erilaisia…… meillä ei ollut mitään yhteistä.
Näitä kuulee monia eroavien pariskuntien suusta.
Toki, jos ihmisen perus arvot ovat erilaisia ymmärrän tämän kyllä. Mutta myös tuollaiset suuret arvomaailmat, ne ottaa kyllä aika äkkiä selväksi, eikä siihen tarvi monen vuoden avioliittoa. Mutta erilaisuus. Eihän ihmisten tarvi olla samasta puusta veistetty. Parisuhteen eteen pitää tehdä töitä. Vaikke minua voisi mitenkään kiinnostaa kuulla mitä mittaria mieheni on töissä käyttänyt tai mitä nappuloita vääntänyt, niin kuunteleen silti… ja kyselen. Koska haluan olla hänen elämäänsä. Ei minun tarvitse tehdä samaa.
Harrastukset. On toki hyvä jos pariskunnalla on yhteinen mielenkiinto ja harrastus. Mutta me olemme kuitenkin myös yksilöitä ja tarvitsemme myös omaa aikaa.
Ja miten pariskunnat joilla ei ole mitään yhteistä on koskaan edes tavanneet toisiaan??
Vaikka jokainen meistä ainakin jollain tasolla rakastaa itseään, niin emme haluaisi elää itsemme kopioden kanssa. Joten, olimme niin erilaisia ei sekään ole järkevä syy eroon.
Sanotaanko mieluummin niin, etteivät he osanneet yhdistää erilaisuuksiaan. He eivät osanneet tehdä mitään yhdessä.
Olen erilainen mieheni kanssa. Täydennämme toisiamme. Minä en lähtisi mieheni harrastuksiin eikä mieheni takuulla tule koskaan kanssani kuntosalille. Mutta olemme onnellisessa parisuhteessa. Jos minä en jaksa, hän jaksaa. Jos hän hermostuu, minä olen tyyni.
Meillä myös puhutaan. Ja meillä myös raivotaan. Meillä voi päästää höyryt pihalle ja sitten se oli siinä. Sanotaan, mitä halutaan (siis mikä on asia mikä painaa) joskus se myös huudetaan. Toinen vastaa jos on oma mielipide asiaan… ja sitten se oli siinä. Jäämme miettimään toistemme kantoja ja yritämme parantaa asioita niin, että se tyydyttäisi molempia osapuolia.
Parisuhde on työtä. Ja jos ei koskaan mieti menneitä parisuhteitaan ja ota niistä opisksi, ei koskaan voi saada ehyttä parisuhdetta. Sitä vaan toistaa samoja virheitä aina uudelleen ja uudelle.
Parisuhteen ulkoiset paineet!
Kyllä, itsekkin koen niitä. Se, mitä ulkomaailma ja lähipiirisi sinulle puhuu, jää mieleesi. Se ei välttämättä ole se miten sinä ajattelet, mutta jäytää mielessäsi kokoajan. Silloin kun olet epävarma suhteestasi nuo sanat tulevat mieleesi… ei tuosta mitään tule, ei se ole sinua varten, se jättää aina asiat tekemättä jne… ne tulee mieleen ja alkaa pikkuhiljaa luomaan itsellesi sitä ajatusta ettei tästä parisuhteesta mitään tulekkaan.
Itse vältä tuomasta omia mielipiteitäni esille.
Omassa ystäväpiirissäni on pariskuntia jotka ovat eronneet tai eroamassa.
Heidän kanssaan keskutellessa, pyrin todellakin välttämään omia mielipiteitä. Sen sijaan tuon esille, että miltä se sitten tästä ystävästäni tuntuu… Mikä on ollut hyvin, mikä huonosti. Pystyykö siitä enää puhumaan jne.
En koskaan halua, että minun mielipiteeni vaikuttaa. Koska tiedän, että sanoessani ne ääneen, ne vaikuttaa. Ei ehkä heti, eikä suoranaisesti, mutta niiden kaiku jää mieleen ja ne tulevat joskus rohkaisemaan suuntaan tai toiseen.
Keskustelkaa
Näyttäkää tunteita
Tutustukaa toistenne toiveisiin
Olkaa yksilöitä
Toivon onnea jokaiseen parisuhteeseen.
<3 neljä vuotias Rouva <3 🙂
Kupit menee kyllä helposti nurin. Varsinkin tässä yhtälössä.
1 murkkuikänen +
1 käytöshäiriöinen esimurkku +
1 uhmaikänen +
uusio perhe+
miehen yksi oma ja kaksi liiton kautta =
Täydellinen kaaos (onneksi vain hetkittäin)
Eilen taas oli se hetki viikosta.
Poika on nyt pitkään ärsyttänyt käytöksellään, puuttuen ihan jokaisen käytökseen, paitsi omaansa. Kukaan toinen ei saa sitä mitä hän itse ei saa, eikä ole väliä onko toinen sen kahdeksan vuotta nuorempi vai ei. Kaikki pitäisi jakaa täydellisen tasan. Mun pitäs välillä jopa kuoria sen perunatkin, kun teen niin pienemmällekkin.
Toki, on pojalla ihan asia kommenttejakin. Onhan se tosi, että isä antaa helposti periksi tolle omalle biologiselle pienimmälle, kuin noille kahdelle isommalle. Sit välillä mun on puututtava siihe. Ikävä kyllä siinä sen hetkisessä tilanteessa.
Kaikki taas veti omaa korttaan kekoon ja lopulta oli nokkapokka miehen kanssa. Molemmat anto taas tulla täyslaidalta. Mies veti sen matrryyri kortin, minkä se useesti tekee. Osaan kyl jo vastata siihen ja kysymykseen ”koska muka on käynyt näin” ei tuukkaan vastausta, koska sitä ei ole tapahtunut.
No, saatiin taas sanottua omat asiamme. Yön nukuin niin lähellä laitaa, kun vaan pystyin, mutta aamulla mies anto suukon niinkun aina ennenkin ja lähti töihin. Aamusta sitten tuli viesti joka alko sanoilla … huomenta muru 🙂
Siis oikeesti, pitääkö sitä välillä vaan ottaa yhteen, tuoda ne ärsytykset esiin ja sitten taas muistetaan, että se toinen on kuitenkin se tärkeä. En muista koska viimeeksi tuo muru sana on meidän keskusteluissa esiintynyt. Tuli taas hyvä mieli.
Kyllä pitäs useemmin muistaa kiittää, sanoa, että arvostaa. Varsinkin tässä perheessä. Kun pojan käytös muistuttaa täysin adhd-lapsen käytöstä, on kuljettu pitkä matka.
Sitä ärsyttävää kyätöstä ja jankkaamista, koko aikasta metelöintiä, auktoriteettien kyseenalaistamista jne.
Tässä tapahtukin yks tosi järkky juttu. Ja tietty just silloin, kun olin yksin lasten kanssa kotona. Nuorimmaisen kanssa oltiin pihalla, sinne asti sitten kuulin hirveetä huutoa sisältä. Juoksin sisään.
Jo aiemmin poika oli mussuttanut isosiskolle ettei tämän kaveri saa tulla meille, vaikka olin luvannut että saa tulla juhlimaan tytön synttäreitä. Poika vaan ei uskonnu sitä, että olin antannu luvan. Jankkasi jankkasi jankkasi siskolle, niin pitkään, että riitä tuli… Huutoa eteisessä, josta tyttö meni omaan huoneeseen. Poika perässä, sellanen kepin päässä olevan lipun kanssa….. sieltä tulivat eteiseen taistellen tästä lipusta… (poika oli kuulemma heittänyt siskoaan sillä) Siinä rytäkässä keppi katkeaa ja tytölle jää osa siitä käteen. Niin kovaan hermostuneeseen tilaan poika meitä ärsytykseltään saa, että nyt se naksahti sitten siskolla, joka alkoi lyömään tuolla kepillä. Nurkkaan ahdettuna poika nappasi siskoa vyötäröstä ja vähän kuin painotteella pisti tytön tantereeseen….. siinä vaiheessa pääsin paikalle. Hitto vie, kun en oikeesti tienny, mitä pitäs tehä. Täytyy sano, että vastoin kaikkia oppeja, minä huusin!! Viesti tais kyl mennä perille. Poikakin niin nätsiti meni omaan huoneeseen ja alko sitä siivoomaan, kun sen sille rangaistukseksi annoin.
Tyttö taas…. mä käsittelen sitä vähän silkkihansikkain. Se on niin herkkä ja haavoittuva. Se kärsii paniikkihäiriöstä. Kai sillä on omia muitakin ongelmia. Kun ajattelee, että isä on hylänny silloin kun tyttö oli seittemän. Sillä on jo hyvät muistot isästä, mutta nyt se vaan on olemassa jossain. Siltä saa rahaa syntymäpäivänä ja joskus jopa paketin jouluna. Se kyllä asuu neljän kilsan päässä, mutta ei sitä näe, eikä siitä kuulu. Muuta kuin mitä sen uusioperheen poika samassa koulussa kertoo. Eiköhän tollanen jätä tyttäreenkin isot arvet… Ehkä se katuu joskus, siis isä. Ehkä silloin, kun isäpuoli taluttaa tytön alttarille. Tai ehkei sittenkään, jos tyttö tekee samoin kuin isänsä. Jättää kutsumatta.
Meillä taas meidän häät, tai siis hääjuhla, siunaus. Oli enemminkin symboli siitä, että meistä tulee perhe. Alttarille ensimmäisenä käveli lapset. Sitten kaaso ja bestman, ja sitten me. Se päivä oli niin ihana, että säilyy muistoissa pitkään. Meidän virallinen hääpäivä on kohta…. yks kaks yks kaks….. 🙂 ensimmäinen helmikuuta 2012 kävimme maistraatissa lähimpien läsnäollessa. Siitäkin on jo neljä vuotta.
Kertoisko joku mihin tää aika katoaa…
Joo, ei oo kyl ollu ruusuilla tanssimista.
Poikaa ja sen käytöstä alettii tutkii muistaakseni samana vuonna. Voi, että meitä pompoteltiin. Lastensuojelu ilmotuksia ja tapaamisia. Psykan tutkimuksia. Jossain vaiheessa dg olikin adhd, mutta muuttui käytöshäiriöksi… masennusoireiseksi käytöshäiriöksi. Hirvee shokki… kaiken yrittänny ja poika on masentunnu. No, samat syyt kuin tytöllä. Haki kovasti paikkaa ja sitä, että kuka rakastaa, vilpittömästi. Isäpuolta tosiaan koetteli. Varmaan yritti saada sitä varmuutta, että hylkääkö, jos oon oikeen tuhma.
Saatiin tukihenkilöä, terapioita ja oli poika kahteen otteeseen osastollakin, tutkimus ja hoitojaksolla, aika hiton moista pyöritystä. Niin, kävihän meillä kotisairaanhoitokin, mutta se oli kyl kauniissa kuorissa täysin tavallista keskustelua. Kerkesi poika ja isäpuoli heidän kanssa käydä kerran keilaamassa.
Meistä on tehty video tutkimusta. Miten käyttäydymme pojan kanssa. Isä kieltäyty tulemasta. Minun ja isäpuolen tulokset oli, että käsittelemme poikaa oikein ja ohjaavasti, ettei siitä ole kiinni. Ja kuulemma pojasta näki, että hakee isäpuolelta tosi paljon hyväksyntää ja katsoo tätä kuitenkin ylöspäin ja ihailevasti.
Ihan hitonmoisen prässin kävimme. Pahin prässi oli kyllä ammattitaidoton lasu-työntekijä. Vielä oli jossain vastaavassa virassa. Hän asettui isän puolelle eikä suostunut antamaan meille mitään apua, ennekuin oli selvittänyt, miten paljon isä osallistuu ja isän suku. Eipä auttanut vaikka toitotin, että olihan se jo siinä viiden vuoden aikana nähty ettei halua pitää lapsiin yhteyttä. Mutta ei, sossu eukko päätti, että poika voisi mennä isälleen. viideksi viikoksi!!!!!! Että me saamme hengähtää. Sitte vielä mainitsi että se voisi olla pysyvä ratkasu. Siitähän mä sain hirveen paniikin, kun jälikäteen sen äänitteistä kuuntelin ja tajusin.
No, poika sitten meni isälleen…. ensimmäiseen kolmeen viikkon emme saaneet olla yhteydessä, näin sossu sanoin mulle. Kävin sitten välillä koulun pihalla, kun tiesin olevan välkkä, että pääsen jutteleen pojalle. Näin meni kolme viikkoa ja tuli se hetki, että piti olla kotona viikonlopun. Mutta eipä tahtonutkaan poika takasin isälle enään. Siitä kun ilmotin näille tahoille, ei isä oo enää senkään vertaan sitten ollu palavereissa ym. Ja edelleen sossu eukko sitä isää hyysäsi… isällä on jotain hampaan kolossa, kirjattakoon se ylös, kun ei oo paikalla jne jne … voi v… Itekkin pystyisin hyvin tekee lasun heistä, koska poika ei halunnu mennä takasin koska siellä saa luunapista, tukistetaan ja haukutaan vitun tyhmäksi.
Mut en tehny, enkä tee. Poika tietää nyt, ettei se isä ollukkaan mikään unelma, eikä halua sinne enää.
No, nyt meni koko stoori tohon, kuinka väsynyt perhe saa apua, kun jollakin lapsella on jotain.
Meiltä on yritetty jopa poikaa huostaan. Jos olisin ollu heikompi, olis kai näin tapahtunnukkin. Mutta sanoin ettei heillä oo siihen oikeutta. Olivat lakimiesten kanssa jutellu, ja todennu että hups… eipäs olekkaan.
No, näistä taas lisää… varsinkin jos joku haluaa kuulla.
Jätä mielipiteesi, Jooko??
Haluan näillä kuitenkin ennen kaikke auttaa muita <3 jotka joutuvat tilanteisiin, mitä itse olen tarponut.
Avainsanat: adhd, lastensuojelu
Mietin sosiaalisia medioita.
Miten kirjoitettu sana eroaa kasvotusten käydystä puheesta?
Kuinka helppoa kirjoituksella on provosoida ihmisiä? Suututtaa?
Kirjoitetussa tekstissä ei näy kirjoittajan mieliala, ei ilmeet eikä kuulu äänen painot eikä äänen sävyt.
Jotakin sanottua voidaan pitää hyvinkin vihamielisenä, vaikka kirjoittaja olisikin kirjoittanut sen hymyssäsuin, itse-ironisesti tai täydelliseksi vitsiksi.
Miksi kirjoitettu viesti muuttuu avoissamme helposti negaatioksi.?
Seuraan erilaisia palstoja facebookissa ja siellä hyvin helposti saadaan kiistely aikaan.
Eräs henkilö saa todella helposti aikaan kipakoitakin kommentteja. Hämmentää pakkaa.
En itsekkään välillä tiedä, miksi joku kommentti on jätetty, mutta sen tiedän, että kirjoittaja haluaa provosoida muita ja onnistuukin siinä helposti. Miksi siihen lähetään mukaan? Kuinka nopeasti tuo provoija lopettaisi kirjoittelun, jos kukaan ei kommentoisi?
Mikä tekee meidän luontoomme sen, että otamme heti itseemme ja nostamme karvat pystyyn ja puolutaudumme? Vaikke asia edes koskisi meitä itseämme?
Olen itsekkin syyllistynyt samaan, Olen välillä lähtenyt jopa puolustamaan ystäviäni ja kavereitani. Reagoinut heidänkin puolestaan.
Miksi?
Miksi meille on niin tärkeää toisten mielipide?
Meidän jokaisen tulisi ajatella itseämme. Olla terveellisesti itsekkäitä. Mitä väliä muiden milipiteellä on? Emme pysty niitä muuttamaan, emmekä varmasti vaihda omaa mielipidettämme. Oman mielipiteen perustelemisessa ei ole mitään väärää, mutta miksi meidän pitäisi niin tehdä? Jokaisella on oma mielipiteensä, miksi sitä pitäisi perustella ja tavallaan hakea hyväksyntää sille.
Olkaamme reilusti omia itseitämme. Älkäämme välittäkö muiden kritiikeistä. Olkaa onnellisia.
Jokainen on seppä omaan onneensa. Jokaisen taskussa on ne avaimet omaan aarrearkkuunsa.
Miksi esimerkiksi liikenteessä pitäisi hermostua jos joku kiilaa eteen? Miksi pitää vaahdota pää punaisena ratin takana? Helpottaako se oloasi? Ei. Eikä takuulla se edessä ajava autoilija kuule mielipiteitäsi, vaikka kuinka huutaisit.
Tehkäämme se päätös. Emme tarvitse puuttua muiden elämään.
Teemme omasta elämästämme sellaisen kuin haluamme.
Päivä kerrallaan.
Tänään.
Lupaa, ettet hermostu jostain mitä joku toinen tekee. Edes kerran.
Se ei ole sinulta pois, tekee se toinen mitä vain.
Se ei auta sinua, vaikka kuinka avautuisit.
Olkaamme omia itseitämme, ja antakaamme muidenkin olla.
Minä olen, Minä pystyn ja Minä voin. Juuri sitä, mitä minä haluan.
Oon ettinny artikkeleja, lukennu pari hyvää kirjaa, joista tuli lähes raamattujani. Mä yritän.
Tää on paljon syvällisempää ja mielenkiintoisempaa.
Pysähtyä kysymään ??Miksi??
Onko käyttäytymisellämme jokun syvempi tarkoitus? Onko kuinka suurin osa käytöksestämme ennalta opittua? Mikä on oikeasti käytöksessämme se, mitä oikeasti haluamme?
Mietin esim omaa elämääni… Peruskoulusta piti keksiä joku ammatti. No, enhän mä raukka tienny mistään mitään, mitä on olemassa ja mihin on mahdollista mennä. Silloin mä menin kauppikseen… mun ykkös ja ainoa vaihtoehtoni oli kauppis. No, miksi… koska sisko kävi sen, koska en muusta tiennyt.
No, mitäpä sitten sen koulun jälkeen…. Oma yhteinen koti poika ystävän kanssa, kihlat ja …. sitten tahdoin niin kovasti lasta. Loppujen lopuksi, en tiedä, tahdoinko tosiaan lasta todella itse, vai oliko se vaan yhteiskunnan painostusta. Käydään koulut, hankitaan työpaikka ja perustetaan perhe.
Sitä, että tahdoin lasta kaksikymmen vuotiaanan niin kovasti, perustelin itselleni sillä, että lapsen ollessa tarpeeksi iso huolehtimaan itsestään ,minä voisin elää omaa elämää. Matkustella jne.
Mutta mitä nyt, kun lapset ovat jo melko isoja…. Me vain unohdimme sen, että meidän piti elää.
Onhan minulla tuo pieni, niin sanottu iltatähti, mutta loppujen lopuksi, ei lapsi ole elämää rajoittava asia. Lapsi on elämää rikastuttava. Nyt sen vasta tajuan. Nuorempana lapset vaan oli ja ne piti hoitaa ja kasvattaa. En sano, että olivat rasite, mutta jotain hyvää siitä silloin unohti. Nyt nautin tuosta pienestä ihmeestä sydämeni kyllyydestä ja otan kaiken ilon irti siitä, että hän on pieni ja oppii uutta joka päivä.
En sano, että katuisin elämääni. En koskaan. Lapseni ovat maailman tärkein asia, mitä minulla on. Ja kaikki menneet on tehnyt minusta sen, mitä olen nyt. Minä en voi mennyttä muuttaa ja miksi haluaisinkaan. Jos ei joku hyväksy minua ja menneisyyttäni, ei hänellä ole sijaa sydämessäni.
Minä hyväksyn itseni, minä rakastan itseäni ja minun on korkea aika alkaa tutkiskella, mitä minä todella tarvin ja haluan.
Sanotaan näin: Sinä saat ottaa elämääsi viisi asiaa. Mitä ne on?
Mitkä on ne asiat, joilla haluat itsesi ympäröidä, jotta SINÄ olet onnellinen?
Kysymys ei ole ihan helppo, eikä sen vastaus saavu hetkessä. Sitä pitää miettiä, ja se saattaa useastikkin vaihdella.
Tärkeintä olisi, että kirjoittasit ne paperille. Kun sinut onnelliseksi tekevät asiat ovat paperilla edessäsi, pystyt helpommin kulkemaan niitä kohti. Miksi et kulkisi? Miksi et tavoittelisi niitä asioita, mitkä tekevät sinut onnelliseksi?
Onnellisuus saattaa koostua esimerkiksi perheestä ympärillä, mutta sinun onnellisuus ei saa nojata kehenkään toiseen. Sinun oma elämäsi ei voi tukeutua kehenkään toiseen ihmiseen. Sinulla pitää olla onnellisuutta siitä mitä sinä olet ja mitä sinä teet.
Minä ainakin olen miettinyt, mikä olisi oman elämäni onnellisuus.
Olen ollut kotona kohta vuoden. Nautin tästä kyllä, mutta ei se tee minua onnelliseksi. Täällä ei ole mitään, mitä voisin saavuttaa. Täällä ei ole ihmisiä, joiden kontakteista niin nautin.
Eli, minun onnellisuuden yksi rakennus palikka on työ. Työ ihmisten parissa. Työ, jossa pystyn hyödyntämään kykyjäni ja auttamaan muita.
Niinkuin nyt tämä blogi. Kirjoitan kyllä itselleni, omista asioistani ja elämästä. Mutta ennen kaikkea haluan, että sinä joka luet tätä, saisit tästä jotain apua elämääsi.
Vannoin itselleni, kun vuosi sitten silloin kaksi ja puoli vuotias tyttäreni sai kuume kouristuksen, että haluan kertoa siitä asiasta mahdollisimman monelle. Koska minulle se oli shokki. Se on asia, joka ei häivä mielestäni. Muistan ne 15minuuttia kuin eilisen, kun kannoin tajutota, sätkivää tyttöäni, jonka silmät oli kääntynyt nurin yläviistoon ja jonka suusta valui kuohaa. Kannoin häntä ympäri taloa odottaen ambulanssia, puhuin hänelle kokoajan ja toistelin hänen nimeään. Mielessä mietin, että tässäkö se on… näinkö menetän tyttäreni. Keho jää, mutta mieli on poissa. Ambulanssilla sairalaan, tytön tajunnan taso palautui ambulanssissa pikku hiljaa vaikka unessahan hän lääkkeiden takia oli. Se odotus ensiavun käytövällä… ihana hoitaja etsi meille sivuhuoneen jossa saimme olla rauhassa. Tultiin kertomaan, että kohtaus uusiutui… Pelotti! Mielessä rukoilin tauotta.
Joskus kolme tuntia siitä ambulanssin soitosta pääsimme tytön luo. Tyttö nukkui edelleen. Siirryimme osastolle ja kaksi tuntia sen jälkee tyttö alkoi heräillä. Isä lupasi jäädä tytön kanssa yöksi sairaalaan, jotta minä pääsen rauhoitteleemaan isompia kotiin. Isosisko kun näki koko kohtauksen. Mutta, en voinut lähteä ennenkuin tyttö sanoi minulle jotain. Ennen kuin näin, että se todellakin vielä on minun tyttöni.
Halusin kertoa tuota tarinaa, jottei kenenkään tarvisi enää pelätä niin valtavasti kuin minä. Jotta tietoisuus tuosta tulee jokaisen pienen lapsen vanhemman tietoon.
Harvoin tuosta jää mitään jälkeä lapseen. Meillä tutkittiin aivokäyrät tuon jälkeen kahdesti, ettei mitään jäänyt.
Onneksi ei mitään jäänyt.
Ohjeita, jos kouristus tulee:
Soita 112
riisu lapsi ja vie vaikka viileän ikkunan ääreen
turvaa hengitys ambulanssin tuloon
Toivottavasti tuosta on jollekkin apua.
Yksi pyyntö olisi vielä. Jos luet tätä. Jätätkö jonkun merkin itsetäsi, joku kommentti, että tiedän tavoittaako nämä sanani vielä ketään.
<3
Ohhoi. Oon miettinny ennenkin sitä, miten oma lapsuus vaikuttaa nykyisyyteen.
Tänään poikani onnistui sanomaan jotain minun lapsuudesta/nuoruudesta, niin että äitini alkoi itkeä.
En osannu tehdä mitään… pakennin huoneesta. En mä osannu lohduttaa äitiäni siitä, että kaikki olis ihan ok. Että ei haittaa, mulla kuitenkin oli ihan hyvä lapsuus. Mä en osannu, koska sellasta ei paljon ollu. Lohdutusta, halailua, tunteista puhumista jne…
Pojalle tuli paha olo, mummille tuli paha olo ja mitä mulle, oon taas se paha josta kaikki lähti.
Itekkin mietin, mitä oon tehny väärin. Kaikki on solmussa. Oma jaksaminen on nollassa. Mikään ei kiinnosta, eikä mitään jaksa. Tuntosarvet herkillä, taasko se masennus koputtaa.
Sit toi poika, onko sille mahdollista saada toista lääkitystä?? EN tiedä, kun tuntuu ettei ne siellä psykalla oikeen ota tosissaan sitä, että tää meno on ihan holtitonta. Joo, onhan se totta, että sisarukset nahistelee… mutta se aika, kun nyt oltiin mummin luona, vissiin puolitoista tuntia. Sen aikana toi pikku tyttö kerkes itkee veikan kiusaamista jo kymmenen kertaa. Heti kotiin tultuaa, se raahaa vajaa neljä veen jaloista vai käsistä pois siskon huoneesta…. Ja tyttö itkee. Ei oo mun mielestä ihan normaalia… onko se mustasukkanen sille, en tiedä. Se ainakin sanoo vihaavansa siskoaan. Mutta toisinaan se on pojalle kaikki kaikessa… mutta silti se sitä kiusaa.
Mä en tiedä. Jos en mä kohta saa niskastani kiinni ja hankittua itelleni jotain työtö, että pääsen hetkeksi ihmisten ilmoille. niin mun pää varmasti räjähtää. Tosin, en tiedä miten senkin järjestän. Mulla menee aamulla vartti, että tökin ja ravistelen tota poikaa hereille, varmistan että se pukee ja kerkeää taksiin. Miten mä senkin järjestäsin jos en oliskaan aamusin töissä.
No, mutta jotain mun on tehtävä. Mä majottaudun kotiin nurkkaan ja jään sinne. Mitään en saa aikaan, mitään en jaksa ja kuntoilu sekä laihutus yrityset kaatuu aina jossain vaiheessa… Oon taas yhtä painava kun vuosi sitten alottaessani fitfarmin superdietin, itse asiassa muutaman kilon ylikin. Sekin tekee pahaa oloa ja välillä oikein sattuu, kun kroppa on niin pinkee. Voi tietty olla, että on taas toi kilpirauhasen toiminta vajaalla, sekun heittelee. Ettei tää kroppa taas oikein toimi täysillä ja aineen vahdunta on nollassa. Mietin, että pitäskö sittenkin suostua siihen leikkaukseen, jossa poistetaan kilpirauhanen kokonaan. Mutta en vaan usko, että musta on siihen,,, siis syömään lääkkeitä koko loppuelämän… Jos mä en muista ottaa ees omega kapseleita joka päivä, niin miten mä muistaisin jotkut hormonit…
Ahh. Huomenna mä yritän. Siivota, pestä pyykkiä, tehä ruokaa ja muuta sellasta, mitä en oo nyt pariin viikkoon tehny.
Tänään on ollu sellainen päivä, että pää on oikeesti ollut räjähdys pisteessä.
No, sepäs korjataan sitten tässä. Viini pullo korkattu ja telkussa nuoret suomi leijonat kamppailevat MM-Kullasta.
Tänää tosiaan ollu koko päivän lähes yh, näille kolmelle lapselle. Meil on seisonnu pihassa yks auto, jossa vaihelaatikko rikki. Se oli menossa naulatehtaalle, mut yks kaveri sen sit haki ja lupas laittaa kuntoon. Siinä sit on toi isännän aika menny.
Olin jo puoli seittemält äihan lippaan asti täynnä, et mää lähden johonkin, kun emmerdale loppuu. No, en kyl mihinkään jaksannu.
Oli vaan aika deJaVu, tohon entiseen elämään. Puhun tosta edellisestä avoliitostani ain edellisenä elämänä. Silllion olin ain yksin, ain joku meni perheen edelle.
Voitte uskoa, että oli helpotus alkaa elää omaa elämää, ei tarvinnu edes miettiä, mitä toinen tekee.
Se oli oikeesti tosi helppoa.
Enkä mä enää nykyisikään niin mieti. Mä oon kasvannu sen verran, että mä olen mä, yksilö. Mun ei tarvi elää toisen varjossa ja miettii mitä se, ennen mua.
Mut alistettiin siinä entisessä elämässä henkisesti aika rankasti. Se entinen oli mun mielestä Narsisti. Siinä oli kestämistä.
No, se siitä… jatkan viiniäni, ja kannustan Suomen Nuoret Leijonat VOITTOON…
SUOMI TEKEE KOHTA MAALIN
Aamuyöstä hereillä ollessa oli mielessä vaikka mitä. Nyt en muista mitä. Otin migreeni lääkkeen ja jatkoin unia. Herätessä oli nuppi vähän sekasin.
Oon kyl useesti miettinny sitä, että tarvisin sanelukoneen yöpöydälle.
Yöllä kun tulee niitä parhaimpia ajatuksia. Esimerkiksi, kirjoitan runoja. Ja hyvin useesti niillä hereilläolon hetkinä tulee ne parhaimmat runot, mutta ei jaksa keskellä yötä kaivaa paperia ja kynää, saati laittaa valoja päälle. Aamulla ne on sitten unohtuneet.
Kerran aamuyöstä mielessä pyöri hyvä kirjan juoni. Se meni jo pitkälle, se juoni. Pääpiirteet kyllä muistan miten se meni, ja joskus vielä haluaisi sen toteuttaa, mutta se unohtu, sekin.
Harmittaa.
No, mietin kuitenkin tätä äityttä. Monta erilaista ”mallia” siihen on ja kuitenkin jokainen on ihan omanlainen äiti. Ja aivan varmasti myös jokainen on omalla tavallaan se hyvä äiti.
Toiset on vaan niitä jotka antaa laoselleen sen 110%, elää siis vaan lapselleen.
Välillö kadehdin yhtä tuttuani ja hänen insta-päivityksiään, jotka tihkuu lasten kanssa tehtyjä juttuja, yhdessä oloa ja perheen kanssa tekemistä. Aina mukana lasten harastuksissa ja elämä on niin ihanaa.
Mut onko se oikeesti sitä? Kuinka paljon nää värittää sitä kiiltokuvaperhettä? Kuinka paljon ihanamman kuvan nää instat ja facet antaa?
Mikä osa niistä on totta? Ja nauttiiko tällenen äiti sit oikeesti siitä elämästä? Tekee työtä ja kun työstä pääsee elää lasten ehdolla, niin kauan, että käyvät nukkumaan?
Ite en psytyis, en vaan sitten millään. Mulla on aina oltava niitä omia juttuja. Mähän tulisin hulluksi, jos en sais toetutettua näitä omia hulluja juttua. Sen verran varmaan ittekin tunnustaudun adhd:ksi,. että syöksyn innolla aina kaikkeen uuteen. Alotan tarmolla ja sit se lopahtaa se into jossaan vaiheessa.
Niinku nyt tääkin. Blogi. Mua pelottaa, et jos mä en missään vaiheessa saa vastakaikua siitä, että joku lukee ja jotain kiinnostaa, niin lopahtaako tääkin into. Mitä järkeä, jos nää jutut menee vaan ja täyttää tota bittiavaruutta. (jep, oon käyttänny tota ennenkin, ehkä voisin käyttää sitä myöhemmässä jaksossa… heh, katoin joulunalla kaikki The Joulukarenterit)
No joo, olis kiva jos pystyisin näillä auttaa jotain, antaa vinkkejä ym. Omassa elämässä käynny kaikki maailman ojan pohjat ja sieltä noussu.
esmerkiks aika ikävä ero eksästä, isompien isästä. Lapsien kuulovamma, toisen adhd / käytöshäiriö, toisen kotikoulut ja paniikkihäiriöt ym ym. Meitä on kyl revitty, ton pojan diagnoosin jälkeen, että oli kyl äitiyskin kovilla.
Oltiin lastensuojelun asiakkaita ja monasti yrittivät jopa uhkailla pojan huostaanotolla. Olin aika murrettu aika ajoin. Onneks meillä oli ympärillä myös niitä ihania työntekijöitä sosiaalitoimesta, että osasivat valaa muhun uskoa, ettei nii voi käydä. Sen kerran, kun sitten voimaannuin sen verran, että sanoin, kuinka tää uhkailu alkaa riittä, kun niillä ei laillista oikeutta siihen ole… niin sit ottivat yhteyttä lakimiehiin vain todetakseen, et olin oikeessa.
Nii siis tosiaan, tästä mun omasta jutusta. Oon kova innostuu kaikesta ja alottaa uutta. Hei, mähän oon hyvä jossain: Aloittamisessa 🙂
Mä haluun piirtää, maalata, soittaa kitaraa, pianoo ym ym. Nuorimmaiselle alotin semmosta ristipisto työtä, missä nimi ja syntymäaika jne… no sekin on KESKEN!!! Ei oo nyt innostusta riittääny. Tyttö on kuitenkin kohta jo neljä.
Järkkäri kamera on kameralaukussa pölyyntymässä, kun ei jaksannukkaa mennä mettää harjottelee sen käyttöä. Se vaatii liikaa muistettavaa, aukot, valotukset jne… eikä mul oo koskaan varaa ostaa riittävän pitkää putkea.
Kitaransoitto, se oli vaan ihan liian vaikeeta opetella yksin. Se kaipais sitä opettajaa. Pianon soitossa, ni sitä kyllä opin ja osaankin soittaa, en tietty mitenkään täydellisesti. Mutta onhan siinäkin, pitäs olla sitä soittoa ihan joka päivä tietyn aikaa. Toistoja toistoja. Ei vaan pysty.
Jotain oon sentään jaksannu. Ennen joulua kudoin semmoset 15 minions lapasta ja pari muuta lasten opettajille ja avutajille joululahjaksi. Joulun jälkeen oon kerenny jo kutoo kahdet pitkävartiset (polviinasti) sukat. Mut siihen oonkin ihan koukussa…. Koukussa kutomiseen. Heh.
Eilenkin illalla kudoin ja kudoin. En olis malttannu lopettaa, joten odotin et isäntä tulis sisälle hoitaa iltapalat ja nukutuset. No ei kuulunnu. Mut olin niin kiinni siinä kutomisessa, että pyysin sit tota adhd:ta laittaa pikkusiskolle iltapalaa. Oma pääkin tuntu kipeeltä ja taas sellaselta, että siellä pyöris iso keilapallo ympyrää.
No, kaikki meni hyvin, kunnes iltpal oli valmis. Siteten se alko… (päässäni soi, VIRHE! VIRHE! VIRHE!) Pienimmäinen, isin prinsessa, on tottunnu saamaan iltapalansa omaan huoneeseen videon kera. Sitähän poika ei sit suostunnu, no en kyllä minäkään, mut tietäähän se, kun 12 vuotias yrittää komentaa vajaa nelivuotiasta. Huutoa, huutoa. Lopulta se leipä ui siellä kaakaossa ja toi 16-vee teini meni hätiin. Pojan tekemä leipä lenti roskiin ja isosisko teki uuden.
Ääh, olis siis pitänny nousta ja tehä se iltapala itte. Jotain hyvää siitä seurasi, kun poika sitten kello kahdeksan jälkeen suutuspäissään kapusi sänkyynsä ja nukahti. Sanoinkin sille tänään, että olikohan se vaan teatteria se hermostuminen. Että sitä oikeesti jo väsytty ja se halus nukkumaan, mutta itsekunnioitus ei antannu sen ikäselle lupaa mennä siihen aikaan ehdointahdoin nukkumaan. 🙂 Ei kuulemma ollut.
Välillä oon kyl ihan hukassa näiden päivien kanssa.
Kun ei vaan kiinnosta, eikä jaksa. Jotain masennuksen poikasta, tiedä häntä.
Nää joulu/uusvuosi ym pyhät sotki vielä tosi pahasti. Vieläkun isäntä oli kaikki välipäivätkin kotona. Sehän se meidän tekijä on. En ees muista, koska oon tehny viimeeks ruokaa. Se kerkee aina ensin. Meil molemmat tykkää tehä ruokaa, (siis silloon kun on se fiilis) joskus sitä sanotaan toiselle, että oon jo miettinny mitä haluun tehä joten teen tänää ruuan. Oon mä siinä mielessä onnellinen, ettei meillä oo mitenkään selkeesti miesten ja naisten töitä.
Mut ei tääkää kyl nyt kivaa oo, kun ei mistään saa kiinni.
Suunnittelen ja suunnittelen itelle viikko-ohjelmia, päivä ohjelmi ym, mutta eihän se koskaan päde. (vieressä poika höpöttää meneillä olevasta lätkämatsista… eikö ne koskaan ymmärrä, että minäkun kirjotan, niin ei mulle voi puhuu… no ei)
Kai sitä voi kuitenkin olla onnellinen, lapsilla on katto, puhtaat vaatteet, ruokaa ja rajattomasti rakkautta.
Vaikka mä useestikkin uppodun ja sulkeudun omiin tekemisiini, niin silti mä osaan näyttää lapsilleni sen mitä mä tunnen. Halailen, suukottelen, silittelen. Sitä mitä ei omasta lapsuudestaan muista. Miten paljon me ylipäänsä imemme toimintatapojamme omasta lapsuudestamme?
No, joka ilta mä käyn laulamassa oman laulunsa tolle 12-vuotiaalle. Silittelen poskesta ja annan sille sitä rakkautta ja huomioo. Jos en muista hipsuttaa nenästä, niin siitä muistutetaan. Sekin kaipaa sitä huolen pitoa, kuitenkin.
Siitä jatkan pienimmäisen huoneeseen, jossa isi lopettaa just iltasatuaan ja laulan sitten pikkuselle. Silitelle päästä tai hipsutellen selkää…. Saan suukkosuun ja halin. Toivotan hyvää yötä. Nuku hyvin ja toi pienin vastaa ”nukun” <3
Mä olen se äiti joka näyttää ne tunteet, silittää, halaa, kiittää ja komentaa. Teen myös niitä omia juttujani. Annan lasten tehä omia juttujaan. Annan lapsilleni oman tilansa. Oman tilansa oppia elämää.
On monenlaista äitiyttä. On pullantuoksuista äitiyttä, on äitiyttä joka hakee valmisaterioita kun ei osaa tehä ruokaa, on äitejä jotka tuulettuvat joka viikonloppu viihteellä, on äitejä joille lapset on kaikki kaikessa.
Mutta mikä on oikeaa äitiyttä? Ei siinä oo oikeaa eikä väärää, jokainen on äiti tavallaan. Toisaalta, mä olisin toivonnu omaavani tän kokemuspohjan jo ennenkuin mä synnytin noi kaks ensimmäistä. Nyt mä osaan jopa nauttia äitiydestä ja tosta mun pienestä ihmeestäni. Silloon se oli suorittamista. Yrittämistä. Luovimista. Mut mähän oli parikymppinen, nuori, en lähelläkään aikuisuutta. Mut silloon se oli ainoa, mitä halus. Siihen tää yhteiskunta mua työnsi.
Sitä, mitä mä tein yh-äitinä… Tein töitä, pitääkseni meidät pinnalla. Elin lapsia varten, unohdin itseni, mutta unohin kyl samalla ne lapset. Mä luulen, että ne olis mielummin ollu mun kanssa kotona, kuin yötä tarhassa. Ne olis mielummin jättänny sen uuden takin ostamatta, jos äiti olis ollu siitä hyvästä kotona.
Mut en mä silti noiden kanssa koko ajan touhua. En. Kyl lapsilla on mielikuvitusta leikkii ihan itsekseen.
Kyl meil tehää kesälomareissuja erilaisiin huvipuistoihin ymhin. Mut ulkomailla meil ei oo varaa käydä.
Mun nuoruudessani ei ees käyty suomessa reissuilla, ei missään huvipuistoissa tai muissa.
Nykyään vaaditaan niin paljon. Tuntuu et mikään ei riitä.
Kehitys menee.
Jossain menee, jossain taas ei. Pidän itteeni maan pinnalla lukemalla tosi tarinoita, kirjoja. Tällähetkellä menossa Leiri 14. Pako pohjois-koreasta. Ootteko lukennu pohjois-koreasta? Siellä ei kehity mikään. Hullu yksinvaltias pitää kaikki kansan nyöreissään. On leirejä joissa ihmisiä kidutetaan, teloitetaan ja pidetään nälässä. Leirejä, joissa asutaan ihan vauvasta asti. Leirejä joihin saattaa joutua ihan yks kaks. Sitä vaan haetaan kotoonta ilman syytä. Ja sun on vaan alistuttava. Kirjassa puhutaan vielä vuodesta 2010. Mikään ei oo muutunnu. Vieläkin siellä on puutetta ruuasta, sähkö ei oo nimeksikään.
Voisin kirjottaa näistä hyvinkin pitkään, mutta reaaliaika kutsuu.
Ruokaa ruokaa ruokaa. Se on ruokittava lapset.
Until the next time.
Tänne tuli vihdoin lunta ja pakkasta.
Toissa päivänä käytii ostamassa pikku neidille luistimet, eilen se pääs ekaa kertaa kokeilee.
Olipa ihanaa, se osasa, se pysy pystyssä. Se oli hienoo.
Aamu alko liian aikasin. Murr. Oon tosi herkkä uninen ja heräsin sit siihen, kun isäntä anto sen aamu suukon. Piti sit sanoo sille, ettei enää antais sitä, koska en enää saannu sen viiden jälkee unta.
Tänää ollaa päästy ihan kunnolla leikkii lumella. Jes, ja lisää tulee.
Oli kyl outoa laittaa auto lämmitykseen, että pääsee liikkeelle sen kanssa. ( mittarissa -16) Vielä oudompaa oli putsata auto lumesta 🙂
Käytii siskolla ja mentii lenkkeilee. Tyttöpä ei halunnu ja huuti koko lenkin ajan. Ei jaksa kävellä mutta pulkkaan ei halunnu. Mun olis pitänny kantaa. Pieniä pätkiä kannoinkin ja yritin rohkasta kävelemään, mutta toi jääräpää kun jotain päättää, niin sehän sen päättää!!
Kotiin kun tultiin, ni huoh…. taas sama laulu. Toi poitsi, huoh. Tää on tätä eloa adhd:n kanssa. Kyynel. Huutoa valitusta ja kettuilua. Noi on napit vastakkain kokoajan, isäntä ja poika. Tätä ei ymmärrä kukaan muu, kuin toisen adhd:n äiti.
Voikun löytyis joku taikanappi, että toi osais käyttäytyä, eikä aina haastaa riitaa jonkun kanssa.
Huomasin äsken, etten olekkaan niin tekniikan ihme, kuin luulin.
Otin tänään ihania ulko kuvia, koirasta ja lapsista ja lumesta. Liitettäväksi tähän blogiin. No, liian isoja tiedostoja. HÖH.
En tosiaan aina oo kummonen näissä tekniikoissa. Ennen olin, kun piti itse tehdä. Nyt kun on toi isäntä, ni sitä tulee oltua se laiska vaimo joka ei jaksa ja huutaa ”’muuuruuuu”!! Yks päivä joutu nauraa itelleenkin. Meidän kotiteatteri hävitti kerran äänen. No seuraavana päivänä yritin kattoa The Joulukalenteri, jonka itelle ostin <3 mutt yllättäen, nyt kuulu teatterista ääni, mut kuvaa ei näkynny telkussa. Tuskailin jo, että mitä nyt, ja soitin isännälle. KUVAA EI NÄY. Siinä puhelun aikana tuli se ahaa elämys, ettei mulla oo telkussa oikea kanavakaan, ihme ettei kuva näy. Kun yritin vaihtaa siitä kanavaa, jouduin täydellisenä blondina toteamaan, että eihän mulla ollut televisio edes päällä!! Onneks puhelimessa oli vaan se oma ukkokulta 🙂
Nyt mää meen vahtii noita nuorimpia, käyttävätä ps3:lla peliaikansa. Otan kutimet käteen ja hautaudun sohvan nurkkaan ja illalla nautin siitä omasta ajastani ja greyn anatomian uudesta jaksosta <3
Tänään, just tänään päätin, että mä haluan blogin.
Haluan kirjoittaa aiheista, joista olis ehkä jollekkin muulle apua tässä elämässä.
Koen, että mulla on elämänkokemusta moneen asiaan, ja ehkä mun mielipiteillä ON väliä.
Taustatietoa Teille :
Olen nyt 37 vuotias.
Edellisestä (avo)liitosta, mulla on kaksi lasta. Liitto kesti 12 vuotta, alettii seukkaamaan 14 vuotiaina.
Nää lapset on nyt 16 ja 12 vuotiaita.
Nykyisin oon naimisissa, neljäs hääpäivä tuloillaan. Meillä on yhteinen lapsi, kohta neljä vuotias. Joo, marssittiin maistraattiin, kun olin viimisilläni raskaana. Varsinkin kaunis morsian 😉 En vaan halunnu, että tämäkin muksu syntyis avoliitossa, kun kerta ajatus oli jokatapauksessa mennä naimisiin.
Häät juhlittiin sitten kesällä ja pääsin viimein tallustelemaan valkonen mekko päällä kirkon käytövää. (miten se onkaan se, lähes jokaisen tyttölapset unelma)
Mun vanhemmilla lapsilla on molemmilla kuulovamma.
Mun keskimmäisellä on todettu adhd:ta jota välillä on sanottu käytöshäiriöksi jne…. se taitaa olla tän hetken diagnoosi.
Oon just nyt työttämän. Tein yli kymmenen vuoden ”uran” asiakaspalvelu työssä. Liikenne asemalla, pikku kaupassa ja isommassa tavaratalossa osastovastaavana. Sit tuli venäjän tilanne ja työt loppu. Sit tuliki sellain olo, että olisko se siinä, josko olis aika ettiä uusia uria. Eli ajatuksena olis oppisopimus, hoitoalaa…. Pitäs vaan pikkuhiljaa tehä jotain sen eteen… huupsiis. Oon nyt yheksän kuukautta vaan ollu ja nauttinnu tästä kotiäitiydestä.
Tosiaan, sitä on osannu ihan eritavalla nauttia tästä viimosesta.
Esikoiseni kärsi silloin maitoallergiasta, 2000 vuonna se ei ees ollu mitenkään yleistä vielä. Eli sen dg viivästy, ja tyttö oli kolme kuukautta jo, kun se selvis. Sitä huutoa, kangistelua ja kovaa vatsaa oli se ensimmäinen kolme kuukautta. Eli, voin sanoa ettei nuori äiti silloin nauttinut tosta äitiydestö juuri ollenkaan. Olin silloin just täyttänny 21, kun toi esikoinen synty. Seuraava sit taas synty aikaan, kun ei toi elämä oikein enää kukoistanut. Mä halusin lasta, mut parisuhde oli mitä oli. Sen takia onkin jäänny ton keskimmäisen vauva-aika melkosen usvan peittoon. Keskimmäinen kerkes täyttää kaks, enneks myö muutettiin pois sieltä yhteisestä kotoonta.
Niistä ajoista sit lisää myöhemmässä. Pikku hiljaa.
Rankkaa on ollu, olin silloin vuorotyössä. Saatto kello soida 3:30 ja 4:30 kannoin nukkuvat lapset eteiseen, puin ne, kannoin autoo ja ajoin ne tarhaan, ite 5:30 töihin. Välillä oli niitä päiviä, se veemäinen työputki, että olin illassa, vein lapset 15:30 tarhaan ja menin töihin, pääsin 00:15 pois ja kotiin nukkumaan. Lapset piti hakee aamulla klo 9:00 kotiin, jotta vein ne taas takasin klo 11:30, töihin 12:00. Kotiin pääsin 19:00 ja hain lapset, äkkiä kotiin syömään iltapalaa ja nukkumaan, koska seuraava oli aamuvuoro ja taas herätys kello 3:30. Tätä rumbaa se oli sen viisi vuotta, kun yh-äippänä olin. Aika utuista koko tuo taival.
Mut tässä oli ne tausta tiedot.
Tässä blogissa haluun käsitellä näitä asioita. Elämää, parisuhdetta, äitiyttä, lapsia, teini-ikää jne jne.
Toi parisuhde asiakin on jotain, mistä tunnun nyt ymmärtävän jotain enemmän, kuin ennen. Nyt mulla on hyvä olla, saan olla minä. Meillä saa perheenjäsenet räjähtää, ilmasta oman mielipiteensä, huutaa ym ym, eikä siitä tehä numeroa. Lasten kanssa keskustellaan Miksi? ja oliko ihan oikein toimittu jne. Mutta meillä jokaisella… Antskun sanoin…. on oikeus omiin tunteisiin.
Mutta näistä lisää….
Pysy kuulolla, jos yhtään kolahti ja haluut kuulla lisää 😉
